Tie herätysliikkeestä kirkkokuntaan ja takaisin

Olen toisaalla kommentoinut hieman jo blogissanikin kuuluisuutta saanutta kirjoitusta. Esittämieni kommenttien pohjalta eräs teologiveli kysyikin minulta, millä perusteella oikein väitän esim. helluntailiikkeen olevan menossa "jossain tietyssä vaiheessa" omassa yhteisöllisessä elinkaaressaan? Koska kysymys on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, niin kuvaan tätä prosessia seuraavassa lyhyesti. Lainaan siinä vapaasti ruotsalaista pastoria Kjell-Axel Johanssonia, joka on oikein tohtorismies, eikä helluntailainen. Kyseessä on 1990-luvulla jossain Suomen Vapaakirkon valtakunnalisessa koulutustilaisuudessa pidetty luento.

Ensimmäinen vaihe yhteisön elinkaaressa on sen syntymä: Jumala toimii Henkensä kautta, ihmisiä tulee uskoon ja alkaa kokoontumaan yhdessä. Tällä tuoreella, juuri syntyneellä liikkeellä on kaksi asiaa selvänä mielessään:

1. Selkeä identiteetti
Kaikille on selvää, keitä me olemme. Itse asiassa syy tämän liikkeen syntyyn huokuu kaikkialla. Se aivan kuin roikkuu ilmassa. On vain ajan kysymys, milloin jotain tämänkaltaista alkaa tapahtua.

2. Selkeä tavoite
Kaikille on selvää, mitä me haluamme. Sen olemassaolon edellytyksenä on yhteinen toiminta matkalla yhteiseen selkeästi määriteltyyn päämäärään. Kun liike on nuori, tämä on helppoa pitää kirkkaana edessään. Tämä näkyy hyvin vaikkapa helluntailiikkeen, vapaakirkollisuuden tai Nokia Mission syntyhistoriassa.

Mitä siis onkaan tapahtunut?

On syntynyt uusi, vaihtoehtoinen kulttuuri, jonka elämäntapa ja arvot ovat sekä vaihtoehtoisia että vastakkaisia suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen arvoihin. Kyseessä on uusi uskonnollinen vähemmistö. Kun tämä liike kasvaa, se samalla koko ajan välittää omia arvojaan suhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Itse asiassa se häiritsee sekulaaria valtakulttuuria olemassaolollaan ja oikeassa olemisellaan. Ajatellaanpa vaikka Niilo Yli-Vainion organisoimaa keskiolutmarssia 1980-luvun alussa. Saman se tekee suhteessa aiempiin liikkeisiin ja erityisesti suhteessa vallitsevaan uskonnolliseen monopoliin. Tämä näkyy esim. prof. Osmo Tiililän suhtautumisessa em. "eriuskolaisliikkeisiin" kirjassa "Kristilliset kirkot ja lahkot" (WSOY, Helsinki, 1945). Tiililän suhtautuminen muistuttaa kiusallisella tavalla helluntailaisten ja vapaakirkollisten suhtautumista uusia seurakuntia tai kodeissa kokoontuvia uskovien seurakuntia kohtaan nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin.

Johtajat ovat tällaisessa tilanteessa usein rohkeita, jopa hulluiksi leimattuja edelläkävijöitä ja tienraivaajia. Miksi näin? Koska heillä ei ole olemassa mitään valmista mallia, miten elää ja toimia tässä uudessa tilanteessa.

Toinen vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että ulkopuolinen yhteiskunta alkaa harjoittaa painostusta sitä kohtaan. Seurakunta näet haastaa paikallisen, sitä ympäröivän valtakulttuurin, joka puolestaan kokee itsensä uhatuksi ja käy vastahyökkäykseen. Apt. 19:23-40 kuvaa hyvin tällaista tilannetta.

Raamattu kutsuu ulkopuolista yhteiskuntaa ja kulttuuria sekä sen arvojärjestelmää "maailmaksi". Ensimmäisessä kirjeessään apostoli Johannes kutsuu tätä "maailmaa" kreikaksi sanalla kosmos ja sanoo, että koko tämä systeemi "on pahan vallassa". Seurakunnan Raamatusta peräisin olevat arvot ovat selvässä ristiriidassa sitä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvojen kanssa. Joskus tämä ristiriita tuntuu jopa perin sovittamattomalta. Kun vallitsee voimakkaan hengellisen herätyksen aika, se koetaan uhaksi monella taholla.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että seurakunta joutuu eristyksiin. Tämä näkyy sitten esim. körttiläisten "maailmankielteisyytenä" tai "lahkolaisten" ylihengellisyytenä. Näin ympäröivä valtakulttuuri ne ainakin näkee ja kokee.

Kolmas vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että seurakunta alkaa mukautua ympäröivään yhteiskuntaan, sen arvoihin ja tapoihin. Miten tämä ilmenee käytännössä?

Herätyksen toinen ja kolmas sukupolvi kokee siunaukseksi korkeamman sosiaalisen aseman sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Se on kulkenut pitkän tien tullakseen sisäsiistiksi, hyväksytyksi ja hovikelpoiseksi. Nyt se odottaa saavansa sekulaarilta yhteiskunnalta hieman sitä oikeutettua arvostusta ja respektiä. Sen johtohenkilöt kutsutaan presidentilinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle, ministeriöiden työryhmiin jne. Sen omasta joukosta nousee oppineita, yhteiskunnallisia vaikuttajia, akateemikkoja ja taiteilijoita.

Herätyksen ensimmäinen sukupolvi koki tehtäväkseen muuttaa sitä ympäröivää yhteiskuntaa. He olivat vakaumuksellisia uranuurtajia. Heille mikään instituutio sinänsä ollut "pyhä" tai sellaisenaan säilyttämisen arvoinen.

Sitten seuraavat sukupolvet katsovat melko kriittisesti menneisyyteen. Ne tuntevat jopa hienoista häpeää omien hengellisten esivanhempiensa, näiden uranuurtajien keskeneräisyydestä ja yksisilmäisyydestä. Teoriassa kyllä saatetaan tunnustaa, että Jumala käyttää heikkoja, mutta käytännössä toimitaan olemassaolevista resursseista, ympäröivästä yhteiskunnasta ja varman päälle pelaamisesta käsin. Alkuperäinen uskon näkökulma häviää taloudellisten realiteettien jalkoihin. Samaan aikaan tunne- ja puhetasolla säilytetään perinteen vaatimukset - jopa hyvin kovaäänisesti.

Ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät. Ollaan kasvettu aikuiseen uskoon ja tultu harkitseviksi ja salonkikelpoisiksi. Kuitenkin tämä on tapahtunut muutosvoiman ja dynaamisuuden kustannuksella. Ennen pitkää seurauksena on myös se, että seurakunta menettää yliluonnollisen aspektin - ei siis vain ulottuvuuden, vaan myös yliluonnollisen näkökulman asioihin. Lopulta tästä näkyy jäänteitä vain joissain viittauksissa henkivaltoihin jonain "hermeneuttisena aspektina" joihinkin UT:n kohtiin nähden.

Neljäs vaihe on sitten seurakunnan uuden identiteetin rakentuminen. Eli kun alkuperäinen identiteetti on menetetty, siitä seuraa se, että ko. yhteisö "antaa kaikkien kukkien kukkia". Omaksutaan virikkeiden määrää vastaavat tavoitteet. Pyritään olemaan kaikkille kaikkea. Laaja-alaisuus ja suvaitsevaisuus muodostuvat hallitseviksi arvoiksi.

Entä miten tämä näkyy käytännössä? Kaikilla tulee olla sananvaltaa. Kaikkien ideat nykyhetken painopisteistä ja tavoitteista tulee ottaa huomioon. Vanhimmistot ja seurakuntaneuvostot valitaan parlamentaarisen edustuksellisuuden periaatteella. Niin seura- kuin kirkkokunnankin asioista päätetään demokraattisin perustein periaatteella "vox populi, vox dei". Johtajuus perustuu akateemiseen oppineisuuteen, asemaan ja virkaan, eikä niinkään Jumalan kutsuun tai Hengen armoitukseen.

Edelleen ne, jotka haluavat etsiä riittävän täsmällistä toiminta-ajatusta, jotta seurakunta voisi jälleen toimia uraauurtavalla tavalla, koetaan niuhottajiksi.

Toiminnan ja tavoitteiden arvioinnin perustaksi nousee yksinomaan traditio. Nyt vedotaan kyllä yhteisön alkuperäiseen identiteettiin, mutta ei nähdä, että se, mitä nyt kutsutaan traditioksi, syntyi alkuperäisen herätyksen ajan polttavista tarpeista. Seurakunnan tavoitteet ja siitä syntynyt kulttuuri oli tuolloin reaktio ja vastaus tuon ajan vääristymiin. Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko traditiolla enää mitään absoluuttista itseisarvoa. Ajatellaanpa vaikka ko. liikkeen alkuaikojen herätysjohtajien kiivaan uudistusmielistä suhtautumista oman aikansa traditioihin.

Miten mennään nyt eteenpäin? Johtajiksi valikoituvat nyt "säilyttäjät", joiden rukous päättyy aina sanoihin "onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni" (Jes. 39:8). Rauhaa rakastavat ja turvallisuutta arvostavat ihmiset äänestävät heidät tehtäviinsä. He kanonisoivat menneen historian ja julistavat uskollisuutta traditiolle. Tämä uskollisuus sitten mitataan suhteessa historiaan ja "sen todeksi elämiseen" nykyhetkessä. Käytännössä tämä näkyy perintö -laisuuden kasvuna ja pystymetsästä uskoon tulleiden vähenemisenä. Nuorille opetetaan asioista, että "näin meidän liikkeessämme opetetaan ja voiko niin ja niin monta tuhatta meikäläistä olla väärässä?"

Tässä on "erään kristillisen yhteisön elinkaari" pääpiirteissään. Tämän jälkeen on valittavana joko mukautumisen tai muuttumisen tie. Mukautuminen merkitsee edellä kuvatun kehityksen jatkumista ja syvenemistä. Eräs varmimpia merkkejä tämän prosessin läpimenosta on se, että ko. yhteisö alkaa suhtautua uusiin, sen jälkeen syntyneisiin yhteisöihin täsmälleen samalla tavalla kuin siihen itseensä suhtauduttiin sen alkuvaiheissa: arvostelu, panettelu, diskrimininointi ja jopa suoranainen vaino.

Muuttuminen taas merkitsisi uutta identiteettiä, uskollisuutta uusille tavoitteille ja tavoitteiden selkiyttämistä Raamatusta nousevan perustehtävän ja sen inspiroiman elämän mukaisesti. Kuka jaksaa, haluaa tai uskaltaa sille tielle lähteä?

Kärjistetysti ilmaisemme asian näin: kristillinen seurakunta Jumalan ehdoilla versus kristillinen seurakunta yhteiskunnan ehdoilla.

Uudistuminen ei ole mielestäni mitenkään itsestään selvää ja meillä on yllin kyllin esimerkkejä lähinnä mukautumisen tien valitsemisesta perinteisten kirkkokuntien kohdalla. Se ei tuo ainakaan herätystä, mutta se takaa yhteisön elämisen rauhassa ja yhteistyössä muiden samanlaiset vaiheet läpikäyneiden yhteisöjen kanssa. Kirkollisessa elämässä tätä kutsutaan ekumeniaksi. Mukautuminen tuo väistämättä mukanaan yhteiskunnallisen hyväksynnän ja statuksen, mutta sen kääntöpuolena tulevat myös tietyt kulttuuriset ja sosiaaliset reunaehdot, jotka on hyväksyttävä. Samoin yhteisön harjoittamaan koulutus- ja kasvatustoimintaan kohdistuu erilaisia kontrollivaatimuksia sekulaarin yhteiskunnan taholta.

Mutta näistä kun suoriutuu kunnialla, niin saa kyllä elää rauhassa - ainakin niin kauan kuin mitään suuria mullistuksia ko. yhteiskuntajärjestelmässä ei ole näkyvillä. Omana aikanamme elämme juuri tällaisen kulttuurisen murroksen aikaa. Kiltteys tähän asti ei siis välttämättä takaa mitään huomenna. Näin esim. homoliittokysymyksessä.

Tulevaisuudessa tulemme näkemään median ohjaileman yleisen mielipideilmaston muuttumisen ja kovenemisen. Tämä tulee näkymään rekisteröityjen kristillisten yhteisöjen kohdalla lisääntyvinä ja koventuvina kuuliaisuusvaatimuksina maallista esivaltaa kohtaan. Mikä tarjoaa silloin kristilliselle seurakunnalle vainot kestävän rakenteen?

Mielenkiintoinen ilmiö

Olen aina silloin tällöin lueskellut Eksegeettinen safari-nimistä blogia, joka mainostaa itseään "Suomen luetuimpana raamattuaiheisena blogina". Eilen illalla törmäsin blogin sivuilla nuoren teologiveljen postaukseen, jossa todetaan, että "liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä". Tällä "liian korkealla raamattunäkemyksellä" tarkoitetaan tässä Raamatun virheettömyyttä. Kirjoituksessa vedotaan tunnettuun brittiläiseen teologiin James Dunn´iin, jonka mukaan Raamatun täydellistä virheettömyyttä korostava opetus on "pastoraalisesti tuhoisaa".

"Kun ihmisille opetetaan, että koko Raamatun luotettavuus olisi vaarassa, jos siellä olisi yksikin virhe, tehdään vakavaa vahinkoa oppilaiden raamattukäsitykselle. Hänen mukaansa ns. "slippery slope" -argumentti (siis ajatus, että pieni virhe johtaa lopulta keskeisten oppien kumoamiseen) osoittaa hengellistä epäkypsyyttä."

Kirjoitus päättyy melko kyyniseen toteamukseen: "Onko edes mahdollista yrittää opettaa "kriittistä luottamusta Jumalan joissain-kohtaa-kyseenalaiseen Sanaan"?"

Spontaani kysymys edellä kuultuun liittyen: mihin tämä johtaa? Okei, nyt - tässä vaiheessa prosessia - kiinnitetään huomiota siihen, että kun evankeliumit asetetaan rinnakkain, niin virheitä löytyy, mutta mitä tulee tämän jälkeen? Entä mitä on tien päässä? Miten tämä sopii yhteen Raamatun oman itseilmoituksen kanssa - jos sillä nyt tässä uuden valon löytämisen innossa on enää mitään merkitystä? Tarkoitan sitä, että kun se nyt kuitenkin puhuu itsestään Jumalan Hengen inspiroimana ilmoituksena ihmiskunnalle, Totuutena.

Kahteen juttuun kiinnittää väistämättä huomiota. Ensinnäkin tällainen ajattelu nousee nyt ns. vapaiden suuntien - nähtävästi erityisesti helluntailaisuuden piiristä. Tämä on uutta maamme hengellisessä kentässä. Toinen juttu on déjà-vu-ilmiö, jonka tämä kirjoitus aiheuttaa. Mieleeni tulevat nimittäin hyvin pitkälle samanlaiset ja -sisältöiset keskustelut nuorten luterilaisten teologinalkujen kanssa joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ymmärrän hyvin, että tällainen "vanhojen muistelu" aiheuttaa korkeasti oppineiden teologien suupielissä vain kevyttä pilkallista nykimistä. Kuitenkin jäljet pelottavat, kun ajattelen kehitystä evl. kirkossa viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Tämä huoli myös aiheuttaa tämän reaktion.

Seurauksena tulee olemaan - ja on jo nyt - voimakas kirkollistumiskehitys vapaiden suuntien, erityisesti helluntaikirkon piirissä. Tämä kehitys tulee näkymään papiston aseman ja arvovallan nousuna. Se tulee tapahtumaan ns. maallikkojen kustannuksella ja se tulee ruokkimaan entisestään tavallisen kirkkokansan passivoitumista ja hengellistä taantumista. Seurauksena tulee olemaan maallistuminen. Vaarana on se, että perinteiset hengellisinä protestiliikkeinä alkunsa saaneet vapaat suunnat tulevat menettämään lopunkin teränsä. Toisaalta se tulee kyllä vain vauhdittamaan esim. helluntailiikkeen jakaantumista, kun kaikki eivät millään sopeudu nykymenoon.

Vakavimmat seuraukset tulevat näkymään Raamatun arvovallan romahtamisena. Asioita ja ilmiöitä ei enää punnitakaan Raamatun sanalla, vaan perinteillä, tunnustuksilla ja tulkinnoilla. On aiheellista kysyä, mille kehitykselle avataan ovi nyt? Viittaan edelleen siihen, mitä jo on tapahtunut Suomessa evl. kirkon tai muualla länsimaissa kirkkojen piirissä. Pelkään, että tulemme näkemään samanlaista romahtamista vapaiden suuntien pohjalta syntyneiden kirkkokuntien piirissä.

Tämä kaikki saa minut vakavissani kyselemään, miten ja missä meidän tulisi opettaa Raamattua omille hengellisille lapsillemme? Mikä olisi oikea oppimisympäristö hyvälle hengelliselle opetukselle? Onko se perinteinen raamattukoulu sisäoppilaitosasumisineen, kurssimuotoisine opiskeluineen ja akateemisten oppiarvojen korostamisineen? Vai olisiko se Missionuorten DTS-tyyppinen, enemmän käytäntöön painottuva oppimistyyli ja -ympäristö, jossa teologia ja käytäntö, oppi ja elämä kommunikoisivat keskenään joustavammin? Kun Raamatun malli oppimisesta ja opettamisesta on kuitenkin niin käytännönläheinen ja mallioppimista korostava.

No, joitain askelia tähän suuntaan on otettu.

Virtanen ja uusi nuorisopastori

Virtanen kävellä lampsutteli pitkin kotikaupunkinsa pääkatua. Oli myöhäinen syksy ja kirja-alennusmyyntien aika ja Virtanen mietti kuinka pystyisi vastustamaan pientä kiusausta ostaa edullisesti pari kirjaa, joita oli pitkään harkinnut hankkia. Kadun toiselta puolelta hänelle heilutti kättään nuori, päälle parikymppinen kaveri, joka ylitti kadun ja lähti tulemaan häntä kohti.

- Katos, Pikkarainenhan se siinä! Eipä olla aikoihin nähty. Virtanen ojensi kätensä nuorelle miehelle.

- Terve, Virtanen, oon just muuttanu takasin kaupunkiin. Kiva nähä, mennääks kahville jonnekin? nuori mies puristi Virtasen kättä ja hymyili aran oloisesti.

- No, mikä ettei. Minä tarjoan. Virtanen sanoi ja he lähtivät kävelemään lähellä olevaa kahvilaa kohti.

Tämä Pikkarainen oli nuoruudessaan ollut eräänlainen Virtasen opetuslapsi ja seuraaja, joka Virtasen isä-poika-sählykerhossa joskus 10-15 vuotta sitten oli osoittautunut Raamatusta kiinnostuneeksi ja hengellisille asioille alttiiksi nuoreksi kaveriksi. Virtanen tunsi pojan uskovat vanhemmat hyvin ja näki pojassa esirukousten lapsen ja Jumalan kutsun omaavan nuoren miehenalun. Virtasen vaikutus kaveriin oli ollut pitkä ja syvällinen. Se oli kestänyt vuosikausia aina myöhäisen murrosiän ikävuosiin saakka.

Ylioppilaskirjoitusten aikoihin he olivat pikku hiljaa etääntyneet toisistaan. Mitään sen kummempaa välirikkoa ei ollut tullut, mutta he vain tuntuivat kasvavan erilleen. Virtanen toisaalta näki selvästi, että lahjakkaana ja terävänä kaverina suurten kirkkokuntien työmahdollisuudet vetivät tätä puoleensa. Hän ymmärsi vallan hyvin, ettei Virtasen ja muiden hänen laillaan ajattelevien uskovien verkostomainen ruohonjuuritason yhteys kotikokoontumisineen voinut vastustaa suurten megatapahtumien lumoa Pikkaraisen silmissä.

Pikkarainen oli sitten armeijan ja upseerikoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan useaksi vuodeksi oman kirkkokuntansa teologiseen seminaariin. He olivat tänä aikana tavanneet enää sattumoisin ja tuntuneet kulkevan melko kaukana toisistaan. Virtasella ei sinänsä ollut mitään raamattukoulussa opiskelua vastaan, olihan hän itsekin kulkenut saman tien. Kuitenkin hän ei voinut välttyä vaikutelmalta, että paikallisen tunnustuskuntaseurakunnan ja jopa ko. kirkkokunnan johdossa oli olemassa omat vissit suunnitelmansa tämän täynnä mahdollisuuksia olevan nuoren miehen varalle.

Virtanen kutsui tätä peliä "kosmiseksi shakiksi". Siinä suunniteltiin lahjakkaalle henkilölle pari kolme vaihtoehtoista urasuunnitelmaa, joita sitten kirkon johdon taholta yhteistuumin lähdettiin ajamaan läpi. Käytäntöä perusteltiin hengellisillä syillä, kuten uskollisuudella omalle hengelliselle esivallalle, oman kirkkokunnan palvelemisella ja Jumalan valtakunnan työn eteenpäin menemisellä. Joskus tämä onnistui helpommin, mutta joskus tuli ongelmia sellaisten kanssa, jotka halusivat "yhteisen hyvän" kannalta liian tiukasti pitää kiinni omasta näystään. Mustasukkaisuus omalle kutsumukselleen kun ei saanut käydä ohi kirkkokuntauskollisuuden.

No, Pikkarainen oli hiljattain valmistunut pastoriksi 24-vuotiaana, sen Virtanen tiesi, ja nyt hän sitten oli aloittelemassa nuorisopastorin työtä omassa tunnustuskuntaseurakunnassaan. Pikkarainen selitti aikovansa nyt rakentaa itselleen verkostoa omaa työtään tukemaan. Hän pyysi Virtasta tulemaan hänelle mentoriksi, jota Virtanen vähän vaivautuneena esteli.

- Älä nyt, Virtanen, sulla vois olla paljon annettavaa meille nuoremmille. Pikkarainen sanoi.

Virtanen hieroskeli parransänkeään miettivän näköisenä. Hän mietti, miten sanoisi asian nuorelle miehelle siten, että se tulisi ymmärretyksi, mutta kuitenkin lempeästi. Hän nimittäin tiesi jo etukäteen, ettei hänen mentorointinsa tulisi koskaan onnistumaan, vaan että isoiset pastorit hyvin nopeasti laittaisivat Pikkaraisen aisoihin.

- No, kyllähän minä omasta puolestani, mutta olisiko se varminta, että kysyisit vielä ensin seurakunnanjohtajan mielipidettä...

Pikkaraisen kulmat kurtistuivat. Virtanen oli jo aiemminkin jossain hätäisessä tapaamisessa vuosi sitten ollut huomaavinaan nuoressa pastorin alussa tämän uuden piirteen: "maallikon" vastaanhangoittelu ei ollut suotavaa hengellisen johtajan edessä. Oh-hoh, Virtanen tuumiskeli. Oliko siis muna tullut kanaa viisaammaksi?

- Mutta entä jos minä kutsun sinut puhumaan seuraavaan nuorten celebraatioon? Se voisi olla samalla vähän niin kuin lähentymistä kotiseurakuntaasi päin... Pikkarainen jatkoi. Virtanen katseli ulos kahvilan ikkunasta, eikä sanonut mitään. Ulkona satoi ja tuuli pieksi keltaisia vaahteranlehtiä pitkin märkää katua. Ai tästäkö se olikin kyse? Virtanen mietiskeli itsekseen. Vai että "lähentymistä kotiseurakuntaan päin"... Jep jep.

- Niin, minun kotiseurakuntani taitaa tänä päivänä olla vähän laajempi käsite... Virtanen yritti olla sävyisä.

Pikkarainen oli kuin ei olisi kuullutkaan Virtasen sanoja.

- Sinulla voisi olla vielä paljon vaikutusmahdollisuuksia Herran työssä, kuule. Meillä on alkamassa uusi hengellisen kasvun ohjelma seurakunnassa, johon sinäkin voisit tulla mukaan. hän jatkoi.

- Kuule, Joonas. Virtanen sanoi käyttäen tarkoituksella nuoren miehen etunimeä.
- Sen jälkeen kun minä jätin tämän kirkkokuntauskovaisuuden taakseni, niin kaikenlaiset ohjelmat, palaverit ja projektit eivät voisi vähempää minua kiinnostaa.

Sanat tulivat ulos sellaisella rauhallisella arvovallalla ja kokemuksella, ettei niitä käynyt vastaansanominen. Virtanen jatkoi:

- Minua kiinnostaa enemmän elämä itsessään ja se, miten asiat toimivat käytännössä elettynä. Keskity sinäkin elämään, poikaseni.

Virtanen taputti leikkisästi kyynärpäällään nuorta miestä ja sai houkuteltua tämän ryppyotsaisille kasvoille aran poikamaisen hymyn. Hetken aikaa kaikki oli niin kuin ennenkin: hengellinen isä ja hänen poikansa ja heidän kahdenvälinen yhteytensä. Sitten lumous haihtui ja Virtanen kuuli virkapastorin äänen jatkavan:

- En tajua, miten sinä voit heittää pois niin monet mahdollisuudet vaikuttaa? En usko Herran haluavan meidän jättävän näitä tilaisuuksia käyttämättä. Täytyy kylvää, kun on sen aika ja ahkeroida. Voin tuoda eteesi kultalautasella kaupungin parhaat nuoret miehet, jos haluat vaikuttaa heihin, kuule.

- Minua ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin totuus. Jollei totuus ole minussa ja jollei se ole sitä, mitä välitän eteenpäin, niin millään ei ole mitään arvoa. Silloin on ihan samantekevää, vaikka ahkeroisin kuinka. Jos se taas on sitä, mitä minusta lähtee muihin, niin lopusta pitää huolen Herra, en minä.

Nyt oli Pikkaraisen vuoro olla miettivän näköinen. Virtanen tunsi taudin oireet: hän näki ikäänkuin sielunsa silmin, kuinka nuori mies kaiveli teologisessa seminaarissa häneen ladattua tietoarsenaalia lävitse arvioiden, mikä sopisi parhaiten tähän tilanteeseen.

- Niin, toi totuuskysymys on aika kimurantti... kun on niin paljon erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä... Totuus jo käsitteenä on monimutkainen...

- Ei siinä mitään monimutkaista ole. Eikö Jeesus sano, että taivasten valtakunta on niinkuin se, kun mies kylvi siemenen peltoon ja lähti pois ja maa sitten tuotti kasvun itsestään, eikä mies tiennyt, miten se kävi? Markuksen neljäs luku... Virtanen selitti rauhallisesti.

- Niin niin, mutta kai siinä meilläkin joku vastuu on? Pikkarainen kysyi tuskastuneena.

- Meidän vastuumme on vaeltaa Herrassa, elää Hänen käskyjensä mukaan ja antaa Pyhälle Hengelle tilaa. Herra antaa kasvun.

Pikkarainen alkoi tehdä lähtöä kahvilan pöydästä. Virtanenkin nousi ylös ja puki takin päälleen.

- Mutta kyllä mä tulen mielelläni puhumaan sinne nuorten juttuun, mutta kysy nyt vielä ensin esimieheltäsi, että se on okei. Virtanen tokaisi takkiaan napittaessaan.

- Aijai, kuule Virtanen, kun et olisi noin jyrkkä... Pikkarainen yritti saada naureskeluunsa isällistä sävyä, mikä vaikutti sinänsä huvittavalta kun ajatteli heidän ikäeroaan (liki 30 vuotta) - ja varsinkin jos tiesi yhtään heidän yhteistä historiaansa. Virtanen ei ollut moksiskaan, vaan sanoi lempeään sävyyn:

- Ei siinä mitään jyrkkää ole, jos tiedostaa asioiden oikean laidan ja sanoo asian niin kuin se on.

- Okei, mun täytyy nyt mennä... projektiryhmän kokous. Palaillaan siihen mentorointijuttuun vielä, mä vaikka soittelen sulle ens viikolla. Siunausta ja voimia sulle!

Sitten vasta leivottu nuorisopastori lähti kävelemään määrätietoisin askelin katua alaspäin kirkkoa kohti. Virtanen katseli hänen peräänsä hajamielisesti, ehkä vähän surumielisesti hymyillen. Hiljainen rukous nousi hänen sielustaan kohti korkeuksia.

- Niin, Herra, näet tämän rakkaan nuoren miehen. Näet kaikki ne lahjat ja kyvyt, joita olet häneen laittanut. Näet, Herra, sen valtavan potentiaalin, joka hänessä sinun armostasi on. Ota Herra se oikealla ja täydellä tavalla käyttöösi. Siunaa häntä, Herra.

-------

Joonas Pikkarainen ei koskaan pyytänyt Virtasta puhumaan nuorten ylistyscelebraatioon. Myöskään mentorointiin ei enää koskaan palattu sen koomin. Virtanen ei ollut mitenkään loukkaantunut tästä, ehkä vähän surullinen vain.

- Olisinhan minä mielelläni ollut Sinun käytössäsi, Herra. Virtanen tuumi mielessään. Hän tiesi vallan hyvin, että kaikki oli mennyt niinkuin hän jo heidän tavatessaan oli ounastellut. Isot pojat olivat laittaneet Pikkaraisen nopeasti ojennukseen. Virtasen kanssa ei ollut syytä seurustella, kun hänellä oli "näitä omia juttuja".

- Mutta joo, mielellänihän minä olisin ollut väärässä tässä kohtaa... edes kerran. hän huokaisi.

Kun Virtanen seuraavan kerran tapasi Joonas Pikkaraisen parin kuukauden päästä sattumoisin kirjakaupassa, nuori pastori oli liikkeellä vaimonsa kanssa ja hyvin kiireisen oloinen. Oli vaihdettu muutama sana niitä näitä ja erottu pastorin toivotellessa "siunattua joulunodotusta" ja vakuuttavansa soittelevansa Virtaselle ihan piakkoin.

- Jep, jep... Virtanen tuumi kävellessään autolleen päin.

Suurten kertomusten lumo

Olen tässä iltana muutamana lueskellut brittiläisen historioitsijan, tri Adrian Goldsworthy´n massiivista teosta "Rooman valtakunnan tuho" (Ajatus Kirjat, 2009, 526 s.). Ehkä se on niin, että näinä postmodernin kulttuurin viimeisinä aikoina, kun ihmisten kyynisyys on ylittänyt jo kaikki viralliset eu-standardit, niin ihmisiä alkavatkin kiinnostaa menneiden aikojen "suuret kertomukset". Kuten tämä vertaansa vailla oleva kertomus Rooman länsimaisen imperiumin tuhosta. Olen jossain aiemmmassa postauksessani viitannut siihen, miten itse asiassa Rooman imperiumi ei koskaan todella tuhoutunut. Se vain on muuttanut ilmenemismuotoaan ajassa ja paikassa. Kaarle Suuren frankkien valtakunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, roomalaiskatolinen kirkko, Habsburgien keisarikunta, brittiläinen imperiumi jne. Kaikki nämä ovat kukin vuorollaan halunneet periä Rooman hegemonian ja tunnustautua sen lailliseksi perijäksi ja suvunjatkajaksi. Näinä päivinä Amerikan Yhdysvallat liittolaisineen edustavat Rooman perintöä globaalissa mittakaavassa. Huomenna se saattaa olla EU:n pohjalta rakentuva taloudellis-sotilaallis-poliittinen suurvalta. Rooma voi olla raunioina, mutta rohkenen sanoa, että sen takana vaikuttamassa oleva henkivalta elää ja voi hyvin.

Historiassa on käynyt niinkuin apostoli Johannes ennusti: "ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa." (Ilm. 13:3). Ilmeisesti jo ihan lähitulevaisuudessa tulemme todistamaan jotain ihan uutta ja laajamittaisempaa tapahtuvaksi tämän profetian pohjalta.

Kun olen siis lueskellut tuota tiiliskiveä, niin olen kahlannut läpi kohtia, joissa kirjailija ikäänkuin sommittelee pelikentälle pelinappulat, joissa jo piilee tulevan tuhon ainekset. Valtakunnan ennätysmänen laajuus ja vertaansa vailla oleva rauhan ajanjakso, "kultainen kuningaskunta", roomalaisen eliitin sivistys, alempisäätyisten köyhien massojen arkipäivän elämä, Rooman legioonien ja erityisesti pretoriaanikaartin asema vallankahvassa, ympärillä elävien barbaarien painostus ja valtakunnan sisältä tulevana nousevana uhkana kristityt, joka ei enää mahtunutkaan aiempaan rooliinsa juutalaisena lahkona.

Goldsworthy´n mukaan "kristinusko oli arkeologisesti lähes näkymätön 300-luvulle saakka. Se ei pystyttänyt muistomerkkejä tai rakentanut selvästi erottuvia kirkkoja, sillä ryhmät tapasivat kokoontua yksityisasunnoissa tai ulkosalla." (s. 107) Kristityt eivät myöskään uhranneet, mikä erotti heidät selvästi Rooman valtaväestöstä. He myös kielsivät muiden kuin oman Jumalansa olemassaolon, mitä pidettiin lähes ateismina. Ei siis mitään uutta auringon alla, vaan kristittyjen maine "suvaitsemattomina" juontaa juurensa jo alkukristilliseen aikaan. Jo tuolloin siis raamattu-uskollisia uskovia pidettiin "ateisteina" ja "uskonnottomina", kuten nykyäänkin pidetään kirkkokuntiin sitoutumattomia Jeesukseen uskovia.

Puheet siitä, että esim. islamilla ja kristinuskolla olisi jokin "yhteinen maaperä", jolta yhdessä ponnistaa kohti syvempää uskontojen välistä yhteyttä, on siis huuhaata jo tätä taustaa vasten. Tätähän nykyään niin mielellään harrastetaan, eikä vain jonkun virallisen ekumeenisen liikkeen julkilausumissa, vaan myös ihan ruohonjuuritasolla. Varsinkin v. 2009 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tällaiset korostukset ovat vain lisääntyneet. Ainakin tämä tragedia on hyvin tehokkaasti valjastettu tähän tarkoitukseen. Mikä huolestuttavinta, niin tähän moniuskontoiseen kirkkokuoroon ovat liittyneet myös monet sellaiset kristityt vaikuttajat ja johtajat, joiden alkuperäinen hengellinen koti on ainakin yhteisönsä elinkaaren alkuvaiheessa ollut ns. evankelikaali (eli raamattu-uskollinen-herätyskristillinen). Eli vaikka jätettäisiin pelkkien raamatullisten argumenttien sinänsä raskauttava todistusaineisto (esim. Jes. 37:20) pois laskuista, niin pelkästään tämä apostolinen ja alkukristillinen käytäntö vie maton alta nykyiseltä "uskontojen väliseltä dialogilta" tai ajatukselta yhdestä ja samasta vuoresta, jonka huipulle vie monta eri polkua.

Eräs merkittävä piirre teki heistä Golsworthy´n mainitseman "sisäisen vihollisen": he eivät enää toisella vuosisadalla jKr. olleet mikään selvästi hahmotettavissa oleva etninen ryhmä, joka olisi tavallaan voitu valtiovallan taholta "käsitellä" sellaisena, joko myöntämällä heille tiettyjä erivapauksia (kuten esim. juutalaisille sallittiin) tai sitten tarvittaessa suorittaa "etninen puhdistus" (kuten esim. Caesar teki Galliassa 50-luvulla eKr.). Usko Jeesukseen Messiaana eli Kristuksena (so. Voideltuna) oli siis tuohon aikaan Rooman imperiumissa ns. "uusi uskonto", josta uskosta osallisia oli kaikissa kansallisuuksissa ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Tämä sai monet valtaapitävistä roomalaisessa yhteiskunnassa epäluuloisiksi kristinuskoa ja sen uskovia kohtaan.

Mietipä nyt vastaavaa omassa tilanteessamme: miten luulet oman yhteiskuntamme valtaapitävien reagoivan, jos koko EU:n alueella suhteellisen lyhyen ajan kuluessa kymmenen prosenttia sen asukkaista alkaisikin määrätietoisesti ja yksissä tuumin sanoutua irti virallisen mediakoneiston ylläpitämistä ja lanseeraamista arvoista, tavoista ja uskomuksista? Totta kai se herättäisi levottomuutta niin Arkadian mäellä kuin Brysselissäkin. Se, että kristinusko on (vielä) saanut olla näinkin rauhassa jälkikristillisessä Euroopassa selittyy aika pitkälle sillä, että länsimainen uskova mieltää uskon niin voimakkaasti "yksityisasiaksi" ja, Lesslie Newbigin´iä lainaten, myös pitää sen visusti "yksityisen elämän" alueella. Newbigin kutsuu tätä oikeutetusti "pietistiseksi syndroomaksi". Tästä meidän länsimaisten kristittyjen olisi hyvä alkaa poisoppia.

Vielä eräs huolestuttava piirre kristityissä oli se, että tilastoista puhuttaessa oikein kenelläkään ei ollut tiedossa uskovien todellista lukumäärää millään ajanjaksolla. Kristinusko vaikuttaa keskittyneen pääasiassa kaupunkeihin, mutta toisaalta elämä kaupungeissa on paremmin tunnettua kuin maaseudulla, joten tämä tulkinta saattaa olla virheellinen. Esim. apostoli Paavali omasssa julistustyössään keskittyi pääasiassa suurimmissa asutuskeskuksiin. Heti alusta lähtien kristityt näyttävät kirjoittaneen paljon (kuten vaikkapa em. apostoli), mikä osoittaa monien heistä olleen hyvin koulutettuja. (emt. s. 110)

No, aamulla kotisohvalla päivän lehteä lukiessa minulla oli tv päällä ja syrjäkorvalla kuuntelin BBC:ltä lähetystä jostain lontoolaisesta katedraalista, jossa oli menossa roomalaiskatolisuuden asemaa brittiläisessä yhteiskunnassa käsittelevä keskustelu alustuksineen. Sitä aina välillä seuratessani tuli mieleen, miten kauas olemmekaan etääntyneet siitä, kun kristillinen seurakunta oli ekklesia, "uloskutsuttujen joukko". Olisiko uskonpuhdistuksen aika?

Kahden tai kolmen todistajan sanalla...

Olen tuolla vähän aiemmin vastaillut nimimerkille "Miettivä uskova" kysymyksiin kirkkokunnallisten rakenteen turmiollisesta vaikutuksesta yms. Ystäväni Villekin tuohon keskusteluun ansiokkaasti osallistui.

Sain juuri äskettäin tukea veljeltäni bloggailussa Vesalta, joka vakavasti otettavan Optasia-blogissaan heittää kehiin rankat "5 teesiä kirkosta". Käykääpä tsekkaamassa - kannattaa!

Tämä keskustelu jatkukoon ja olkoon hedelmällinen!

Mammonan vallasta

Niin, tuo sana "ensinnäkin" edellisen postaukseni alussa johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että olin alunperin suunnitellut kirjoittavani "kahdesta asiasta, jotka tulevat kohtaamaan Jumalan tuomion meidän aikanamme". (Näin sen muotoilin päiväkirjaani.) Olin sitä miettinyt jo maanantai-iltana, kun erään nuoren ystäväpariskunnan kanssa sivusimme keskusteluissamme tuota hengellisen ylpeyden teemaa. Se näkyy monissa suurissa, perinteisissä seurakunnissa, joissa hyvin rasvattu ohjelmakoneisto toimii ja tuottaa korkeatasoista evankelikaalia populaarikulttuuria. Kuitenkin juuri niiden piirissä suhtaudutaan pelottavan penseästi Jumalan Hengen toistuviin profeetallisiin varoituksiin murtumisesta, nöyrtymisestä ja Jumalan etsimisestä. "Minä, eikä ketään muuta...", kuten Sefanja profetoi oman aikansa valtaa pitävien ylpeyttä vastaan (2:15).

Em. hengellinen ylpeys-teeman lisäksi koen Jumalan voimakkaasti puhuneen viime aikoina riippuvaisuudestamme mammonasta. Tämä vaikuttaa kuvaamme Jumalasta, se rajoittaa uskoamme ja myös haittaa suhteitamme lähimmäisiin. On mielenkiintoista huomata se, että ns. menestysteologia on puhtaasti länsimainen ilmiö eli se löytää suurimman kasvupohjansa rikkaista teollisuusmaista. Siinä Jumalan olemus (oletusarvona yksipuolinen "hyvä") ja Hänen siunauksensa sidotaan yksipuolisesti taloudelliseen menestykseen ja arkielämän ongelmattomuuteen.

Jumala tulee ravistelemaan uskovia ja heidän yhteisöjään länsimaissa juuri tässä kohtaa. Meiltä tullaan joko riistämään meidän turvallisuushakuisuutemme suhteessa mammonaan, aineellisiin resursseihin ja talouden kaikkivoipaisuuteen. Raha ei pyöritä maailmaa, vaan usko tekee sen. Toinen vaihtoehto on jumiutuminen yhä syvempään riippuvuuteen mammonasta ja sen seurauksena tulee olemaan yhä enemmän kiihtyvä syöksykierre. Meille tulee tulevissa vaiheissamme paljastumaan myös Jumalan pyhyys.

Tulevaisuudessa uskovien on opittava elämään uskosta, uskon kautta ja uskossa. Tulevassa uudessa, uljaassa Euroopassa meillä ei yksinkertaisesti tule olemaan muuta vaihtoehtoa. Jos luulette minun puhuvan tätä korkealta lyöden, niin erehdytte. Olen itsekin vasta opiskelemassa tätä. Tunnen monia uskovia, jotka ovat olleet uskossa vasta muutaman vuoden, mutta he ovat tässä suhteessa jo kasvaneempia kuin minä.

Tulevat taloudelliset myllerrykset tulevat nimittäin uhkaamaan nykyistä yhteiskuntarauhaamme ja sitä kautta meidän nykyisin tuntemaamme elämänmenoa. Noin vuosi sitten koko Euroopan talousjärjestelmä horjui kuilun reunalla. Tuolloin valtiovarainministeri Jyrki Katainen arvioi, että mikäli kriisiä ei silloin olisi saatu aisoihin, seurauksena olisi ollut vallankumouksia ja hallitusten kaatumisia. Näin kirjoitti toimittaja Kari Manninen Savon Sanomissa 09.09.2009. (Vai mitä varten te luulette niitä valmiusjoukkoja tai täydennyspoliiseja koulutetun?)

Olemme menossa kohti tiukempaa kontrolliyhteiskuntaa, jossa toisinajatteleviin ja -uskoviin pyritään vaikuttamaan lainsäädännön, median vaikutuksen ja taloudellisen painostuksen kautta. Viime vuoden marraskuussa Valkoisen talon henkilökuntapäällikkö Rahm Emanuel nykyistä taloudellista kriisiä: "Meistä yksikään ei halua, että jokin vakava kriisi menisi täysin hukkaan. Tämä kriisi tarjoaa meille mahdollisuuden tehdä asioita, joita emme ole aikaisemmin kyenneet tekemään." Niinpä, kriisi on aina myös mahdollisuus johonkin uuteen. Jotkut tulevat käyttämään nykyisiä ja tulevia taloudellisen murroksen aikoja rakentaakseen omaa valtakuntaansa maan päälle.

Tulevaisuudessa, ennen kuin Herra palaa takaisin Kuninkaana, sekä hyvä siemen, aito vehnävilja että valhevehnä kasvavat täyteen mittaansa. Niin puetaan lopun aikana morsian kuin porttokin. Yhtä aikaa rakentuvat Babylon ja Kristuksen seurakunta, organisaatio ja organismi, pyramidimainen hierarkkia ja Hänen ruumiinsa. Miten Johannes sen sanoikaan jo yli 1900 vuotta sitten? "Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen." (Ilm. 22:11)

Paavalin sanat 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa tuntuvat nyt hyvinkin ajankohtaisilta; olkoot "ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa" (jae 31). Paavali perään kuuluttaa tuossa luvussa uskovan ihmisen vapautta erilaisista maallisista (sinänsä oikeista ja hyvistä) sidonnaisuuksista ja yhä suurempaa vapautta seurata yksinomaan Herraa. Jo tuolloin Paavali saattoi sanoa: "Olen siis sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään." (jae 26)

Kuinka paljoa enemmän siihen onkaan nyt!

Hengellinen ylpeys

Uskon ensinnäkin, että tulemme näkemään Jumalan tuomitsevan monien kristillisten yhteisöjen hengellisen ylpeyden. Hiljattain Jumala puhui minulle vahvasti erään Sefanjan kirjan kohdan pohjalta.

"Tämä oli se riemuisa kaupunki, joka asui turvallisena, joka sanoi sydämessään: "Minä, eikä ketään muuta!" Kuinka autioksi se on tullut, villieläinten makuusijaksi! Jokainen, joka käy siitä ohitse, viheltää ja huiskuttaa kättä." (Sef. 2:15)

Ymmärräthän, etten halua vikoilla mitään yksittäistä seurakuntaa. Kysymys on paljon laajemmasta asiasta, joka koskee kipeällä tavalla niin montaa meidän aikamme seurakuntaa ja yhteisöä. Jumala tulee murtamaan tämän hengellisen ylpeyden omiensa keskuudessa. Moniin asioihin tulee muutos lähitulevaisuudessa.

Sain ihan vähän aikaa sitten kuulla erään tuntemani henkilön unesta, jonka koen olevan vahvistus sille, mitä Herra on minulle puhumassa.

"Unessa olin siis kirkossamme, alttarin lähellä, ja katselin tuttuja ihmisiä kirkkosalissa. Monella oli yllään ikäänkuin kultaista "kuorrutetta". Mutta kun katsoin itseäni, huomasin että minulla sitä ei ollut. Ajattelin unessa että "no niinpä niin, puuttuuko minulta jotain mitä toisilla jo on.." (ulkopuolinen siis?) Sitten alttarille juoksi muuan mies, ei seurakunnan ihmisiä vaan vuosia sitten luokallani koulussa ollut. Hän itki ja pyysi rukoilemaan puolestaan. Ketään ei tullut hänen luokseen, itsekin olin arka menemään.. kysyin häneltä että mikä hätänä, johon mies vastasi: "Haluaisin tulla uskoon, voiko täällä tulla uskoon?" Mutta kukaan ei edelleenkään tullut miehen luo. Katsoin uudestaan kirkkosaliin, jolloin huomasin että ihmisistä "rapisee" kultainen "kuorrute" pois. Nyt katsoessani en enää tunnistanut tuttuja kasvoja missään. Seinänvieriä kiersi kirjarivistöt, tunnettujen opettajien ja hengenmiesten tuotteita..

Ainiin, heräsin ja mielessäni oli useampaan kertaan kohta Raamatusta: "Kaitse minun lampaitani".

Ajopuuteoriako?

Heh heh, olen saanut ansiotonta arvonnousua. Minua nimitettiin tuossa muutama päivä sitten sapekkaassa (ja tietenkin anonyymissä) blogipalautteessa "joksikin kirkkokuntien ulkopuolelle ajautuneeksi Koivistoksi". Tämä herätti minussa vähän ajatuksia, joista seuraavassa lyhyesti.

Ensin pieni korjaus ko. nimimerkki "BrainStorm667":n sanavalintaan. En ole ajautunut mihinkään ulkopuolelle. Olen Kristuksen ruumiin jäsen, joka kokee tehneensä tiettyjä valintoja sen Hengen johdatuksessa, joka meissä asuu ja joka Jumalan lapsia johdattaa. Joku toinen - esim. vaikkapa em. nimimerkkimme takana oleva henkilö - kokee tehneensä saman Hengen vaikutuksesta tyystin toisenlaisia ratkaisuja. Kaikki me tulemme kerran lähitulevaisuudessa seisomaan Kristuksen bema-istuimen edessä, jossa nämä valintamme punnitaan ja arvioidaan.

Mutta ajautunut mihinkään en ole. Kyse on ollut tietoisesta ratkaisusta, jota en ole katunut. En sitäpaitsi koe olevani uskovien yhteyden ulkopuolella, niinkuin usein niin liikuttavan huolestuneeseen sävyyn saa kuulla olevansa. Mikäli näin olisi, niin saman logiikan mukaan Hengen läsnäolo olisi korkeimmillaan piispainkokouksessa.

Mutta kirkkokuntien ulkopuolella olen ja pysyn ja näihin oman ratkaisujeni vaiheisiin viittasin tuossa taannoin. En kuvittele olevani mikään erikoistapaus, jolla on jokin special mission Herralta, jotain erityistä ilmoitusta etc. En myöskään ajattele olevani leikattu irti Kristuksen ruumiin kaksituhatvuotisesta perinteestä - näen sen vaan eri tavalla kuin mitä ns. virallinen kirkkohistoriankirjoitus tekee.

Näen kuitenkin entistä vahvempana tulevaisuutemme kirkkokuntien ulkopuolella. Tällä sanomisellani en tahdo loukata ketään uskonystävääni, joka kokee jonkun perinteisen kirkkokunnan edelleen hengelliseksi kodikseen. Näen niiden kuitenkin entisestään rapautuvan - ja saman ilmiön yllättävänkin nopeasti toistuvan ns. itsenäisissä seurakunnissa - ja tilalle nousevan jotain ihan muuta. Valitettavasti tämän "jonkun ihan muun" otteeseen joutumiselta eivät taida välttyä juuri mitkään olemassaolevat kirkkokunnat, vaikka ne kuinka kuvittelisivat jättäytyvänsä hamaan paruusiaan asti ekumeenisen kirkkopolitiikan ulkopuolelle "tarkkailijajäseniksi".

Kaikki tämä palauttaa mieleeni viime keväänä blogikommenteissa käydyn keskustelun, jossa nimimerkki "Cerina" purkaa sydäntään samojen kysymysten äärellä näin: "Olen vapaakirkon pastori, tosin toimin tällä hetkellä vapaaehtoispohjalta; päätyöni on muualla. Lähtö vapaakirkosta merkitsisi minulle enemmän kuin monelle teistä omasta kirkkokunnastanne eroaminen. Timo ymmärtänee jotakin kipuilustani."

(Hm... olen usein miettinyt, kuka ko. "Cerina" mahtaa olla...?)

Vastasin tuolloin "Cerinalle" seuraavasti: "Pääpointti koko jutussa on siinä, mihin olet lähdössä, eikä se, että olet mahdollisesti lähdössä Vapaakirkosta. Jollei tämä ole selvää, niin päädymme vain toistamaan edeltäjiemme virheitä. "Hyvänä" esimerkkinä tästä toimii Nokia Missio, joka evlutista lähdettyään meni oitis ojasta allikkoon eli perusti uuden kirkkokunnan, jonka toimintamekanismit, lainalaisuudet ja periaatteet ovat samat kuin "emokirkollakin". Ympyrä on sulkeutunut, muutoksen terä taittunut etc. Älä siis hirveän kauan pyöriskele tässä vaiheessa, vaan mieti, mihin olet menossa ja mitä aiot rakentaa (mahdollisen) lähtösi jälkeen. Onko se raamatullinen uskovien yhteys paikallisella tasolla vai mikä?"

Kyse on Raamatun sanan pohjalta nousevasta ajattelusta ja sen soveltamisesta tekoihin, jotka Jumalan armosta kestävät Kristuksen tuomioistuimen edessä. Sillä jos minun ei voida osoittaa Raamatun sanalla toimineen väärin, niin mitä muuta johtopäätöstä voisin asiasta vetää? Jään siis Hänen armonsa ja totuutensa varaan.